Yksinäisyydestä runojen sanoin

12.09.2018 21:38

Kuva: Pixabay

Runoudessa ja laulumusiikissa yksinäisyys on ehkäpä heti rakkauden jälkeen suosituin teema. Taideteos tiivistää suurenkin asian kiteytyneeksi ilmaisuksi ja silti avaa lukemattomia tulkintamahdollisuuksia ja vie kokijansa tietoisen ymmärtämisen tuolle puolen. Yksinäisyydentunnetta voi ymmärtää syvällisesti runouden kautta.

Ensimmäiseksi yksinäisyyttä käsittelevistä runoista tulee mieleeni Dag Hammarskjöldin melko armoton runo. Se on hänen kuolinvuodeltaan. En tunne Hammarskjöldin elämää tarkemmin, mutta jotenkin tunnistan tämän runon kuvaaman sielullisen olotilan: se tuntuu kertovan myös minusta ja sellaisesta yksinäisestä oman tien kulkemisesta, jota minunkin elämässäni on ollut.

6. heinäkuuta 61

Väsynyt

ja yksin.

Väsynyt

niin että mieltä särkee

Kalliopaasia alas

valuu sulanut lumi.

Sormet puuduksissa,

polvet tärisevät.

Juuri nyt,

nyt juuri et saa hellittää.

Toisten tiellä

on lepopaikkoja

päivänpaisteessa –

he tapaavat toisensa siellä.

Mutta tämä

on sinun tiesi,

ja juuri nyt,

nyt juuri et saa horjua.

Itke

jos voit,

Itke

mutta älä valita.

Tie valitsi sinut –

ja sinun osasi on kiittää.

Dag Hammarskjöld

kokoelmasta Kiinnekohtia (Vägmärken) 1965

suomentanut Sinikka Kallio

Karuudessaan ja ankaruudessaankin runo tuntuu henkivän vankkumatonta voimaa - ja elämää.

Kun tekstiin yhdistetään melodia ja harmonia, rikastuu taideteoksen sanoma entisestään. Proosallisena ihmisenä tunnen tajuavani runotekstejä paremmin laulettuna kuin luettuna. Seuraava Katri Valan runo on Marjatta Meritähden säveltämänä ja Eeva Elorannan esittämänä helisevän kaunis, väkevä ja yleisinhimillisen yksinäisyyden, kaipauksen ja luopumisen vaikuttava kuvaus. Elämässä voi menettää äärimmäisen paljon ja myös kokea valtavaa ikuisuutta hetkessä.

Maan laiturilla

Kuljen, kuljen sydän palaen

alla sädehtiväin lamppuketjujen.

Lunta sataa hiljaa, tuoksuvat

vierelläni kukat suuret, valkeat.

Kaupunki on oudon utuinen.

Mitä täältä etsin sitä löydä en.

Kuulen kohun kaukaa: planeetat

halki avaruuden syöksyy valtavat.

Valtamerten yli ennen kaipasin,

avaruuden rannalla janoon tähtihin

nyt kaukaisiin.

Elämässä kaiken, kaiken kadotin.

Laske, taivaan laiva, purjein kultaisin

Maan laituriin!

Katri Vala, kokoelmasta Maan laiturilla 1930

Kappaleen on levyttänyt Anneli Saaristo (Marjatta Meritähti: Lauluja, KIILA & Love, 1986), mutta Eeva Elorannan tulkinta on itselleni ollut vaikuttavin.

Yksinäisyys kärsimyksen hetkellä on traagista. Mutta onko muutakin, toisella tavalla rankkaa yksinäisyyden kokemusta? Onko äärimmäistä yksinäisyyttä se, että lähin omainen on viranomainen, tai se, ettei ole ketään muuta jolle huolistaan puhua kuin viranomaisen puhelinvastaaja öisin, humalatilassa? Tai se, että joku lähettää itselleen postia, kun kukaan muu ei koskaan lähetä. Vai onko yksinäisyys syvimmillään silloin, kun kuollut ihminen löydetään kotoaan vasta kuukausien, ehkä vuosienkin kuluttua? Kukaan ei ole kaivannut. Tai silloin, kun fyysinen yksinäisyys raastaa niin, että on nukuttava tyyny selän takana, jotta tuntuisi kuin joku olisi vieressä. Tai kun ei ole ketään, jolta kysyä neuvoa elämän ongelmissa. Ei ketään, jolle osoittaa kiintymystä, ei ketään joka osoittaisi kiintymystä. Ei ketään, joka hoivaisi, ei ketään jota hoivata.

Toini Virisalo puhuu kauniisti ihmisen yhteisyyden kai­puusta.

Tässä yhteiskunnassa tulee ihmistä vastaan yksinäisyys helposti, jos ei ole nuori ja työkykyi­nen, ja tulee usein sittenkin, vaikka on. Ihminen tarvitsee lohtua ja lepoa iltahetkinä, yön tun­teina, tarvitsee tietoa siitä että elää toisten kanssa, ei yksin. Ei hylättynä. Ei ihminen ole met­sästäjä joka haluaa hetken unohdusta ja nautintoa, käyttäen toista olentoa välineenä. Toisen ihmisen hengitys uneen vaipuessa. Lausahdukset, jotka viittaavat tietä huomiseen. Jotka pai­navat eilisen muistiin. Elämän kevyt painallus, joka jää olemaan toiselle sanotuissa sanoissa. (VIRISALO Toini: Viimeiset maisemat. Helsinki: Otava, 1971.)

Yksinäisyyden vahvoja valoisia sävyjä tuo esiin Solveig von Schoultz runossaan:

Yksin kuuraisena aamuna

Hän pysähtyi ja veti henkeä:

rauha.

Männyt verhotut

lasinkirkkain vaipoin

unisena hohteleva lumi

mäen vietto päin laaksoa

taivaan tyhjyys loputon

ei elävää olentoa.

Hiljaisuus.

Rauha.

Mutta ei hetkeäkään yksin.

Kuulumattomasti

aaltoili hänen lävitseen avaruus

kantaen valitusta, kuiskeita

etäistä musiikkia

herkeämättä

maailma virtasi

hänen lasinkirkkaassa rauhassaan.

Solveig von Schoultz

kokoelmasta Pilvenvarjo (Molnskuggan) 1996

suomentanut Helena Anhava

Runo johdattaa ajattelemaan, että yksinäisyyden kokemus voi si­sältyä hyvään elämään, se voi olla tyyni ja seesteinen. Yksinkin voi olla osa kokonaisuutta.

Näiden muutamien runollisten teosten kautta uskon aika monen meistä löytävän jotain yhteistä yksinäisyydestä. Yksinäisyyden tunne on ihmiselämään väistämättömästi kuuluva ilmiö. Olemme varmasti kaikki  joskus tunteneet itsemme maailman yksinäisimmiksi olennoiksi. Yksinäisyyden tunteen avulla ihminen ikään kuin alleviivaa tiivistä kuulumistaan inhimilli­seen yhteisöön, evoluutiossa so­siaaliseksi muovautuneeseen ihmislajiin. "Elämän kevyt painallus, joka jää olemaan toiselle sanotuissa sanoissa."

Takaisin